Kotona neljän seinän sisällä minusta tuntui siltä, kuin huoneeni olisi käynyt hetki hetkeltä pienemmäksi ja pienemmäksi. Olin oman asuntoni vanki. Niinpä ajattelin lähteä ulos kävelylle.

Valitsin kohteekseni Hakaniemenrannan, koska siitähän Liisa Akimof kirjoitti laulussaan 31 vuotta sitten. Muistan tämän laulun jo yläasteelta, vaikken tuolloin ymmärtänyt sitä läheskään niin hyvin kuin nykyään. Minäkin olen hölmönä mennyt ihastumaan salmiakin tarjoajiin. Minäkin olen tuntenut surua keväällä. Niinpä siis kuljin Hakaniemenrantaan miettien kaikkia näitä murheitani. Kävellessäni tapahtui kuitenkin jotain erikoista. Ymmärsin ettei elämää kannata halveksua mitättömien pikkuasioiden vuoksi, samaan aikaan kun tähdet räjähtävät ja planeetat törmäävät toisiinsa. Miksi minun onnellisuuteni pitäisi olla kaikkein tärkein? Enkö voisi iloita myös toisten onnesta? Kaikki valkeni kun katsoin kirkkaasti loistavaa kevätaurinkoa. Heitin murheeni mereen ja tunsin oloni kevyemmäksi.

Tiedän etteivät murheeni jättäneet minua lopullisesti. Mutta Liisa Akimof opetti minulle sen, että niin kauan kuin jalat vielä kantaa, voin kulkea Hakaniemenrantaan.