Lapsuudestani saakka rinnallani on kulkenut surkea musta koira. Olen koko ikäni vihannut sitä ja yrittänyt potkia sen pois luotani. Kun se ei kuitenkaan minua suostu jättämään, niin ehkä meistä sittenkin pitäisi tulla ystäviä.

En häpeä enää myöntää olevani masentunut. Se ei leimaa minua ihmisenä. En sitä itse valinnut. Se ei myöskään ole vanhempieni syy. He tekivät kaikkensa antaakseen pojalleen onnellisen elämän. Elämä vain ei mennyt, niin kuin he suunnittelivat. Lapsuudessani vihasin isääni, enkä tuntenut äitiäni. Pelkäsin että he hylkäisivät minut koska tahansa. Tunsin syyllisyyttä olemassaolostani. Vein happea jonka toiset ihmiset olisivat ansainneet minua enemmän. Etsin ystäviä, mutten heitä löytänyt, koska en tiennyt mitä rakkaus on. Syytin koko ihmiskuntaa siitä, miten huonosti se minua kohtelee ja miten se sulkee minut onnellisen piirinsä ulkopuolelle. Ajattelin olevani merkityksetön vesipisara suuressa meressä. Oli aika jolloin ajattelin että tiedottomuus olisi parempi kuin tämä tuska. Ajatus itsemurhasta kiehtoi minua. Minulla oli useita suunnitelmia. Odotin vain oikeaa hetkeä. Sitä hetkeä ei tullut, vaan sen sijaan tulikin aurinko.

Olen alkanut katsomaan pelkojani silmästä silmään. Ihminen oppii pelkäämään epämiellyttäviä kokemuksia. Kun nuo pelot kohtaa turvallisessa ympäristössä, niistä voi päästä eroon. Kohtasin menetyksen pelkoni ja totesin, etteivät vanhempani minua ikinä olisi voineet hylätä, vaikka olisin tehnyt mitä. Isäni kaikessa kylmyydessään tiesi velvollisuutensa perhettään kohtaan, eikä olisi koskaan kuvitellutkaan hylkäävänsä sitä. Hän teki miehen työn. Äitini pysyi puutteellisen miehensä rinnalla, eikä suunnitellut pakoa tuosta vaikeasta liitosta. Hän rakasti lapsiaan tavoilla, joita hän uskalsi ilmaista: huolenpidolla, iltasaduilla sekä lauluilla. Hän asetti perheensä edut aina omiensa edelle. Joskus hän itse joutui kärsimään siitä, mutta hän teki sen koska hän rakasti. Olisi väärin syyttää ihmisiä, joille olen kiitollisuudenvelassa elämästäni.

Masennuksen ansiosta tiedän, mitä on tuska. Se ei ole tehnyt minusta toisia huonompaa tai parempaa ihmistä. Se on tehnyt minusta ihmisen. Voin sanoa toisille vilpittömästä sydämestä: ”Tunnen tuskasi. Jos voisin, tekisin mitä tahansa poistaakseni sen.” Todellisuudessa kukaan meistä ei pysty poistamaan tuskaa toisen sydämestä. Mutta me jokainen voimme istua hetken tuon henkilön vieressä ja itkeä hänen kanssaan tai pelkästään vain pitää häntä kädestä kiinni. Meidän ei tulisi yrittää ratkaista hänen ongelmiaan. Sillä voisimme helposti vain pahentaa tilannetta, koska se lisäisi hänen toivottomuuden tunnettaan. Masentunut ihminen ei ole tuskaansa itse valinnut, eikä hän voi siitä päästä eroon ajattelemalla positiivisia ajatuksia. Masentunut haluaa vain olla ihminen, siinä missä muutkin. Hän haluaa olla kuin kukka, jonka kauneudesta nautitaan sellaisena kuin se on.

Aika ajoin surkea musta koira palaa luokseni. Tällöin taivas pimenee ja itkee kanssani pettymyksen, katkeruuden sekä tyhjyyden kyyneleitä. Tällöin on yksi ystävä, joka pysyy aina rinnallani. Ystävä josta voin olla aidosti ylpeä!