Jazzlegenda Miles Davisin albumi Kind of Blue vuodelta 1959 on usean kriitikon mielestä kaikkien aikojen paras jazz-albumi. Ennen äänitystilaisuuksia Miles Davis ei ollut tehnyt varsinaisia sävellyksiä eikä nuotitusta kappaleille, vaan hänellä oli vain mielessään joitakin sointuja ja melodioita. Hän kertoi ideansa soittajille ja neuvoi jokaista näistä erikseen. Kappaleet saatiin yhdellä otolla talteen niin kuin Davis halusi, ainoastaan Flamenco Sketches vaati kaksi ottoa.

Albumin kolmas kappale, Blue in Green on aina tehnyt minuun erityisen vaikutuksen. Olen miettinyt pääni puhki sen merkitystä, mutten sitä vieläkään tiedä. Ehkei sillä tarvitse olla mitään merkitystä. Ehkä sille voi luoda oman merkityksensä. En tiedä kumpi on sen vallitsevampi tunne, ilo vai suru. Ehkä ne molemmat voivat olla läsnä samanaikaisesti. Ilon ohikiitävät hetket herättävät minussa haikeutta. Toisaalta surukin on kaunis tunne. Osaan iloita, koska tiedän myös mitä on olla surullinen.

Sininen ja vihreä ovat aina olleet lempivärejäni. Sininen tuo mieleeni meren. Paikan jonka äärellä olen viettänyt suurimman osan elämästäni. Olen aina pelännyt hukkuvani sinne, mutta silti siitä on tullut erottamaton osa minua. Vihreä tuo mieleeni kesäiset niityt ja aloilleen asettumisen. Sitä olen kaivannut, mutta meren aallot ovat aina vieneet minut tuntemattomiin paikkoihin. Nämä kaksi väriä kamppailevat sisälläni. Silti ne eivät koskaan tule sekoittumaan toisiinsa. Ne tulevat aina olemaan sinistä vihreässä, blue in green.