Joskus kipu taipuu ihmisen edessä. Joskus taas ihmisen on taivuttava ensin. Lupasin etten kerro turhia tarinoita elämästäni. Mutta uskon, että tällä tarinalla voi olla jotain käytännön arvoa. Se on tapahtuma, jonka olen yrittänyt työntää pois mielestäni ja vasta nyt pystyn näkemään siinä jotain hyvää.

Viime keväänä luin Cheryl Strayed:in kirjan Wild. Siinä hän kertoi, miten hän tuskallisen eron sekä äitinsä kuoleman jälkeen päätti kanavoida surunsa lähtemällä vaeltamaan 1800 kilometriä Yhdysvaltain länsirannikon pintaa kulkevaa vaellusreittiä Washingtonin osavaltioon asti. Sinnikkyytensä ansiosta hän lopulta saavutti tuon tavoitteen ja sen jälkeen hän oli uusi ihminen. Hän pääsi suruistaan ja pystyi aloittamaan kaiken alusta.

Minäkin kaipasin henkistä uudestisyntymistä. Uutta mahdollisuutta aloittaa kaiken alusta. Halusin vaeltaa kaikki suruni pois. Ajattelin että ainoa tapa todistaa itselleni ja muille olevani edes jonkin arvoinen olisi tekemällä jotain, mitä kukaan ei uskoisi minun tekevän. Olisin voinut valita helpomman tien, mutten antanut itselleni sitä oikeutta. En tyytynyt mihinkään muuhun, kuin äärimmäiseen. Valitsin reitikseni UKK-reitin, joka kulkee itärajan pintaa Kolilta Savukoskelle. Yöt ja päivät haaveilin tästä matkasta ja laadin itselleni täydellisen suunnitelman. Kuvittelin itseni Savukosken Tulppiossa katselemassa Lapin erämaata, jossa voisin huutaa niin lujaa, ilman että kukaan minua kuulisi.

Matka alkoi 4.6. aikaisin aamulla bussilla Heinolasta Varkauteen. Päivästä tuli aurinkoinen ja mieleni oli toiveikas. Päässäni soi Coldplay. Varkaudesta otin junan Joensuuhun. Joensuusta jatkoin bussilla Ahmovaaraan. Siitä aloitin kävelyn kohti Kolia, mikä olisi virallinen lähtöpisteeni. Olin edelleen toiveikas, mutta jo tässä vaiheessa rupesin ajattelemaan, miten pitkä taival edessäni olisikaan. Yövyin Kolilla ja aamulla kävin katsomassa maisemia Ukko-Kolilta. Jo tämä kokemus tuntui siltä, kuin olisin ylittänyt itseni. Kyselin Kolikeskuksesta vinkkejä reitin vaeltamiseen. Kyselin myös,  kuinka suosittua UKK-reitin vaeltaminen on. Yllätyksekseni heillä ei antaa mitään vinkkejä eikä heillä ollut mitään tietoa reitin suosiosta. Onhan tämä sentään Suomen eräs vaativin ja kunnianhimoisin vaellusreitti, jonka Urho Kekkonen kulki vuonna 1957. En antanut tämän lannistaa minua, vaan aloitin virallisesti vaellukseni. Päivä oli tuolloinkin aurinkoinen. Ymmärsin pian mitä Cheryl tarkoitti päässään soivalla radiolla. Huomasin itsekin yrittäväni pitää itselleni seuraa laulamisen ja itseni kanssa keskustelemisen avulla. Joskus tuo keskutelu oli mukavaa. Valitettavasti se kääntyi usein itsesyytöksiin ja turhautumiseen. Jo ensimmäisenä päivänä jäin tavoitteestani jälkeen ja lannistuneena pystytin telttani iltapäivällä, vaikka minulla olisi vielä ollut paljon tehokasta aikaa jäljellä.

Vaarat olivat parhaita ja samalla pahimpia. Varsinkin niiltä alas tuleminen oli tuskaisaa. Olin monesti niin turhautunut, etten osannut nauttia kauniista maisemista. Minulla oli vain mielessäni tavoite, josta siitäkin tunnuin jäävän koko ajan jälkeen. Nurmeksen jälkeen vietin lähes yhden päivän laavussa, koska en saanut kerättyä motivaatiota kävelyyn. Illalla kuitenkin ajattelin, ettei tästä tule mitään jollen pakota itseäni. Niinpä lähdin liikkeelle ja puoleenyöhön mennessä olin kävellyt kymmenen kilometriä, jolloin päätin tyytyväisenä laskea telttani kostealle sammaleelle.

Muutaman kerran eksyin reitiltä, mikä vain lisäsi turhautumistani. Ison rinkan kanssa ei nimittäin ole mukavaa kulkea umpimetsässä. Huomasin jossain vaiheessa kipua polvissa, mutta silti jatkoin matkaani. Luovuttaminen ei ollut vaihtoehto.

Suunnitelmiini kuului käydä viettämässä juhannusviikonlopun ystävieni kanssa Oulussa. Raivokkaasti kävelin kohti Puolangan Pyssylampea, mistä linja-auto Ouluun lähtisi varhain seuraavana aamuna. Mietin koko sen ajan, mitä kaikkea oikeaa ruokaa voisin syödä heti Ouluun päästessäni.

Oulussa kuitenkin huomasin, etteivät polveni olleet kovin hyvässä kunnossa. Jäykkänä kävelin portaita ylös ja alas. Niinpä viikonlopun pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että minun olisi parempi keskeyttää matka ja palata linja-autolla kotiin.

Aluksi olin pettynyt, sillä eniten matkassa odotin juuri itä-Lapin maisemia. Varsinkin karhunkierros olisi ollut eräs matkan kohokohta. Koin epäonnistuneeni ja otin sen aivan liian henkilökohtaisesti. Koin epäonnistuneeni myös elämässä.

Näin jälkeenpäin olen kuitenkin ylpeä tuosta kokemuksesta. Se oli eräs elämäni parhaiten vietetty kesäkuun alku. Varsinkin Hyrynsalmen ja Puolangan välinen osuus sen loputtomine pitkospuineen saa minut hymyilemään, joka kerta kun sitä muistelen. Opin myös matkalla sen, ettei kukaan voi kantaa koko ihmiskunnan taakkaa harteillaan. Kukaan ei voi olla itsensä uhraava messias. Messiaan tavoin kuitenkin koin ylösnousemuksen. Vaikken sitä silloin osannut ajatella, niin ehkä se matka sittenkin teki minusta uuden ihmisen. Sain kaksi viikkoa kantaa Urho kekkosen soihtua. Nyt haluan kantaa tätä soihtua lopun elämääni, missä ikinä kuljenkin.