Carpe diem

Olen aina ollut toivoton haaveilija. Olen aina haaveillut sellaisesta, mitä minulla ei ole. Olen aina ajatellut onnellisuuden olevan palkinto, joka saavutetaan hiellä, verellä ja kyynelillä. Eilen koin jotain, mikä sai minut miettimään elämääni uudelleen.

Lähdin kävelylle lempipaikkaani, eli Heinolan Koskensaareen. Olen telttaillut siellä lukemia öitä. Parhaat muistoni liittyvät juuri siihen paikkaan. Niinpä menin sinne mietiskelemään elämääni ja niitä lukemattomia kertoja, jolloin olen aiemminkin ollut siellä mietiskelemässä elämääni. Enkö muka ollut onnellinen silloin? Enkö muka osannut tarttua hetkeen kiinni silloin? Joudun toteamaan, että elämäni oli onnellista myös silloin ja osasin myös sillon tarttua hetkeen kiinni. Miksei elämäni voisi olla sitä myös nykyään? Varmasti vuoden päästä tulen nostalgialla muistelemaan eilistäkin hetkeä. Viivyin siellä myöhään, koska totesin ettei minulla ole elämässäni mihinkään kiire.

Haaveenaani on päästä opiskelemaan journalismia. Mutta onnellisuuteni ei tarvitse olla sidottu tuohon haaveeseen. Jollen pääse opiskelemaan, niin tiedän että voin aina mennä Heinolaan jakamaan sanomalehteä, jossen muuta työtä keksi. Olen oppinut katsomaan menneisyyttä sellaisena, kuin se on. Olen oppinut hylkäämään liiallisen haaveilun. Niinpä jäljelle jää vain tämä hetki. Tämä hetki, jolloin makoilen sängyssä ja teen puhelimella sitä, mitä elämässä eniten rakastan: kirjoittamista.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s