Se mikä ei tapa, totisesti vahvistaa

Joskus ihminen taipuu kivun edessä. Joskus kipu saa taipua ensin. Kyse on vain omasta asenteesta sekä siitä, ottaako vastuun itsestään, toiminnastaan sekä tunteistaan.

Aloitin hiljattain työssäoppimisen erään kongressikeskuksen pienessä leipomonurkassa. Ravintolamaailma on kovaa peliä, jossa ulko-ovi on aina lähellä. Toisaalta tuo anteeksipyytelemätön ympäristö erottelee jyvät akanoista. Työnohjaajani on jotakuinkin minun ikäiseni naishenkilö. Aluksi suhtauduin häneen hieman varauksellisesti, sillä hän kommentoi jokaista työmenetelmääni. Pian kuitenkin opin, ettei se kritiikki ole mitään henkilökohtaista. Hän suhtautuu harjoittelijoiden opastamiseen vakavasti ja haluaa että he saavat parhaan mahdollisen opin, vaikka se tapahtuisi henkilökemian kustannuksella. Toisaalta tutustuessani häneen ihmisenä, totesin miten helppoa hänen kanssaan onkaan jutella. Olimme samaa mieltä hyvin monesta asiasta. Vaikkakaan samanmielisyys itsessään ei ole tarpeellista. Hän suhtautuu työhön vakavasti ja tekee mielummin työtä josta nauttii, kuin työtä josta tienaa. Myös työyhteisö siellä on hyvin lämmin ja tiivis. Kaikki tervehtivät iloisesti toisiaan. Keittiöpäällikkö jutustelee lounaalla tiskaajan kanssa. Ketään ei jätetä piirin ulkopuolelle, jollei hän itse tahdo eristäytyä. Työmoraali on omaa luokkaansa. Työt lopetetaan sitten kun kaikki on tehty, eikä sitten kun kello lyö. Tauot pidetään työn lomassa ja toisinaan ne vapaaehtoisesti jätetään väliin. Olen löytänyt todellisen perheeni. Tämän yhteisön vuoksi voisin vaikka luovuttaa henkeni.

Joudun myöntämään, että olen työssäni tehnyt monia virheitä. Toivottavasti pahimmat niistä ovat jo takanapäin. Eilen otin valtavasti paineita ammattikorkeakoulun ennakkotehtävän jättämisestä. Se vaikutti myös työsuoritukseeni. Ajatukseni olivat jossain aivan muualla, kuin siellä missä niiden olisi pitänyt olla. Tein monia virheitä. Punnasin taikinan väärän määrän mukaan. Meinasin unohtaa yhdestä taikinasta veden. Toiseen taikinaan meinasin laittaa liikaa hiivaa. Ehkä kohtalokkain virheeni oli se, kun laitoin ravintolan 21 vuotta vanhaan taikinajuureen ruisjauhoja, kun sinne olisi pitänyt tulla vehnäjauhoja. Onneksi tajusin virheeni ajoissa ja sain siiviöityä jauhot pinnalta pois, ennen kuin ehdin sekoittaa ne sinne. Opin että on parempi myöntää virheensä, kuin yrittää peitellä niitä. Ennemmin tai myöhemmin ne tulevat joka tapauksessa esiin. Tekosyihin vetoaminen on turhaa. Ei ollut työnantajan syy, että olin nukkunut huonosti ja ennakkotehtävän jättäminen jäi viime hetkeen. Työnantajani ansaitsee parhaan panokseni sen aikaa, kuin olen siellä töissä. Myös työnohjaajani kokee olevansa henkilökohtaisesti vastuussa harjoittelijoista. En haluaisi tuottaa pettymystä hänellekkään.

Vaikken koskaan pääsisi ravintola-alalle töihin, niin uskon että siitä kokemuksesta tulee olemaan minulle elinikäistä hyötyä. Opin että ihminen voi nauttia mistä tahansa työstä, kun hän tekee sen kunnolla ja antaumuksella. Vasta 28:n vuoden iässä opin ottamaan vastuun itsestäni. Selitettelmällä ja tekosyillä ei pääse mihinkään. Se hetki jolloin ihminen sanoo, ettei hän voi enää oppia mitään uutta, on se hetki jolloin hän todellakin lakkaa oppimasta mitään uutta. Henkilökohtainen kasvu jatkuu niin pitkälle, kuin on itse valmis sitä viemään. Riman voi asettaa matalalle, mutta näin tekemällä ei pääse kuin pitkäaikaistyöttömien olympialaisiin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s