Tänä yönä kuu on kätkenyt kasvonsa minulta. Tähdetkään eivät halua näyttäytyä. Silti tiedän etteivät synkimmätkään pilvet voi estää yhteyttämme. Voin hylätä taivaan, mutta taivas ei ikinä hylkää minua. Ehkei se edes tiedosta olemassaoloani, mutta samapa tuo. Olen tottunut kulkemaan tätä pimeää tietä yksin.

Kuinka kauan minun on taottava päätäni seinään, ennen kuin seinä hajoaa ja pääsen siitä läpi? Kuinka lujasti minun pidettävä unelmistani kiinni, ennen kuin haavat käsissäni umpeutuvat? Vai hajoaako pääni sitä ennen ja vuodanko kuiviin, ennen kuin unelmani saavutan? Miksi kuljen moottoritietä, jossa kaikki pääsevät ohituskaistalle paitsi minä? Miksi yritän vastata tuhansiin päässäni pyöriviin kysymyksiin kysymyksillä?

Olen alkanut epäilemään itseäni. En ole sittenkään mikään kultainen keskitie. En ole sittenkään niin lempeä ja epäitsekäs kuin luulin olevani. Haluan riisua naamarin, jota pidin koko ikäni. Silti herää kysymys: Entä jos kasvoillani on edelleen naamari? Huomaan etten edelleenkään ole niin hyvä peilaamaan itseäni ympäristöäni vasten. Huomaan etten ole millään tasolla ainutlaatuinen. Todellisuus ei peilaa kuvitelmaani. Nyt haluan päästä eroon mieleni sankarinviitasta. Sen paino harteillani on liian raskas kannettavaksi. En myöskään halua ylleni purppuranpunaista viittaa tai orjantappurakruunua. Haluan olla näkymätön, mutten niin näkymätön ettei kukaan minua huomaisi. Haluan tehdä pienen palveluksen edes yhdelle ihmiselle tai suuren palveluksen koko ihmiskunnalle. Ehkä en olekkaan niin epäitsekäs kuin luulen. Ehkä peili ei sittenkään valehtele.

Taivaan silmissä saan olla niin mitätön kuin haluan. Taivas ei odota minulta mitään. Vaikka se onkin verhoutunut minulta tänä yönä, niin tiedän ettei se tule katoamaan mihinkään. Kunpa voisin itsekin olla yhtä vakaa ja järkkymätön.