Jokaisella kirjalla on kannet. Niiden perusteella päätämme joko ottaa kirjan mukaamme tai jättää sen hyllylle. Joskus meihin vetoaa kirjan nimi, joskus sen kansikuva. Luemme takakannen selostuksen ja mietimme onko tarina mielestämme tarpeeksi kiehtova. Katsomme myös takakannen arvostelut, jotka tosin taitavat aina olla pelkästään myönteisiä.

Tarina alkaa joko jännittävästi tai sitten ei. Joskus kirjailija koettelee lukijan pitkämielisyyttä. Joskus hän aliarvioi lukijan älykkyyden vääntämällä kaiken rautalangasta puhkiruostuneiden korulauseiden avulla. Toisinaan kirjojen lukeminen tuntuu vaativan tohtorin tutkintoa muukalaismaailmojen psykologiasta, filosofiasta ja ehkä myös matematiikastakin. Toisaalta hyvä kirja saa lukijan palaamaan luokseen uudelleen ja yhä uudelleen. Hyvä tarina ei välttämättä avaudu heti ensimäisellä kerralla.

Mukaansatempaava tarina saa lukijan unohtamaan oman elämänsä murheet. Hän saa paeta hetkeksi todellisuuteen, joka saattaa olla pilvilinnassa tai Intian slummien hökkelikylässä. Tarinan päähenkilö saattaa olla työllä itsemurhaa tekevä juristi. Hän saattaa olla vankilapakoa suunnitteleva tatutoitu nero. Tai ehkei hänellä edes ole mitään ammattia. Ehkä hän viettää päivänsä kahvilassa toisten itsensä autioittaneiden yksilöiden kanssa.

Lukija saa palkinnon, kun hän tulee viimeisten sanojen kohdalle. Hän jää pyörittelemään niitä päässään. Mitä ne oikein tarkoittavat? Miksi yö oli pimeä, kun enkeli levitti siipensä odottaessaan kuolevan miehen sielua? Joskus tämän palkinnon mukana seuraa epämiellyttävä tunne. Pitikö tarinan päättyä tähän? Olisiko se sittenkin voinut jatkua? Tämä tunne saa lukijan kysymään itseltään: Kuka ampui J.R Ewingin?