Mikä tämä outo tunne on? Ikään kuin jotain olisi tapahtunut. Kysyn taivaalta, onko välillämme kaikki hyvin. Se ei kuitenkaan vastaa minulle. Itse asiassa kuu ja hänen seuralaisensa eivät ole vielä edes saapuneet. Aurinko on vasta lähtemässä pois näistä juhlista. Sillä on kiire seuraaviin juhliin. Olisinpa yhtä suosittu kuin aurinko. Niinpä olen tilanteessa, jossa kukaan ei ole kuuntelemassa minua. Olen yksin valehtelevien ajatusteni kanssa.

En tiedä uskaltaisinko tänä yönä taivaallekkaan kaikkea kertoa. Minulla on se tunne, että olen jo sanonut liikaa. Olen kyllä tottunut siihen, etten saa vastausta. Olen kuitenkin alkanut epäilemään itseäni. Olenko kanavoinut ajatukseni väärään osoitteeseen? Olenko toiminnallani ja sanoillani autioittanut itseni? Tänä yönä en uskalla puhua kuin vertauskuvin. Opettelin kävelemään ja kävelinkin rotkoon. Opettelin puhumaan ja sivalsin sanoillani kuolettavia haavoja. Katsoin peiliä, joka valehteli minulle. Katsoin peiliä jonka edessä näytin kauniilta. Nyt tuo peili on särkynyt, enkä tiedä enää miltä edes näytän. En tiedä olenko hirviö vai hyväntekijä. Miten edes voisinkaan katsoa peiliin, jos olenkin ollut sokea koko ikäni.

Onko tosiaankin niin, että tarkoitukseni olivat vain hyviä ja olin syytön tähän kaikkeen? Vai onko niin, että tarkoitukseni olivat hyviä vain omissa kuvitelmissani? Ehkä kuvittelin rakentavani taloa, jonka antaisin lahjaksi. Todellisuudessa taisinkin rakentaa tuota taloa itselleni. Maailma ei pyöri sittenkään minun haaveideni ympärillä. Tiet eivät tule koskaan muutumaan minun päämääräni vuoksi. Liikennesäännöt eivät muutu vain siksi, että minulla on kiire. Niinpä joudun toteamaan, että ehkä sittenkin olen ollut susi lampaiden vaatteissa. Vai luulinko vain pitäväni lampaiden vaatteita? En sitä itsekkään tiedä. Eikä taivaskaan halua minulle sitä kertoa.