Clint Eastwoodin elokuva Menneisyyden ote on sydäntä särkevä kertomus siitä, miten parhaimmat ystävykset voivat ajautua erilleen. Vuosien kuluessa tuo erilleen ajautuminen synnyttää epäluuloa, jonka seurauksia ei kukaan voi tehdä tekemättömäksi.

Vaikka siirrymme elämässä eteenpäin, joudumme kantamaan menneisyyden mukanamme. Joskus raavimme päämme verille yrittäessämme ymmärtää sitä. Olen viimeisen muutaman vuoden aikana elänyt hiljaiseloa, mitä tulee puhumiseen. Siihen on kuitenkin syynsä. Minulla ei ole oikein ollut ketään kenelle puhua. Tai jos olen puhunut, olen puhunut liikaa ja kohde on ollut väärä. Toinen syy vaikenemiseen on se, että joudun sensuroimaan itseäni. Tiedän että perheeni saattaa lukea tätä, ja olen aiemminkin heidän pyynnöstään joutunut muuttamaan tai poistamaan ajatuksiani, jotten loukkaisi heitä. Mutta hinta, jonka tästä kaikeasta olen saanut maksaa, on ollut sulkeutuminen omiin ajatuksiini. Se on käynyt minulle liian raskaaksi. Sulkeutumisella olen myös vahingoittanut ja lopulta tuhonnut parisuhteeni. Joten mitä hävittävää minulla enää on?

Olen alkanut miettimään, kenen hyväksyntää minun oikein tulisi tavoitella. Elättelen toiveita siitä, että minulla voisi olla jonkinlainen suhde perheeseeni. Tai ainakin kovasti kaipaan heitä. Veljistäni en ole kuullut mitään. Siskolleni lähetin viestin, saamatta vastausta. En saanut kutsua vanhempieni 50-vuotis hääpäiville. Eipä se mikään yllätys toisaalta ollut. Ohimennen kuulin äidiltäni jostain perheeni viestintäryhmästä, johon en myöskään ole saanut kutsua. Vaikken sitä hänelle kertonut, se sattui minuun todella paljon. Olla osa perhettä, jolle ei merkitse mitään.

On raskasta olla puhumatta tunteistaan. Kunnioitan perheeni vakaumusta, enkä sen vuoksi ole puhunut kokemuksistani läheskään niin paljon kuin haluaisin. Mutta mitä hyvää tämä vaikeneminen on aikaansaanut? Ei sisarukseni tule koskaan ottamaan minuun yhteyttä, muuta kuin korkeintaan ilmoittaakseen jonkun perheenjäsenen hautajaisista. Tai sitten he ottavat yhteyttä kertoakseen, miten tekstini on loukannut heitä. En voi elätellä fantasioita siitä, että minut hyväksyttäisiin tälläisenä kuin olen. Niinpä nyt joudun miettimään, onko oman perheen hyväksynnän saaminen tosiaan niin tärkeää?

Haluan päästä vapaaksi tästä menneisyyden otteesta. Sitä ei kuitenkaan voi tapahtua niin kauan kuin vaikenen ja vetäydyn yksinäisyyteen. En halua enää olla panttivankina ajatusteni vuoksi! Haluan löytää uudelleen kynän, jonka häpeissäissäni laitoin lipastoon piiloon. Haluan kirjoittaa ajatukseni julkisesti, koska samalla kerron niiden miljoonien tarinaa, jotka pelon vuoksi joutuvat vaikenemaan. Nelson Mandelan sanoin: ”Rohkea ihminen ei ole hän, joka ei pelkää, vaan hän, joka voittaa pelon.”