Kaikelle on tarkoitus. Niin kulahtaneelta kuin se kuulostaakin, niin silti siinä piilee jokin itsestäänselvä totuus. Tai ehkä se on totta vain, jos siihen haluaa uskoa. Universumin kaoottisuudessa on meidän tehtävämme etsiä ja löytää tuo tarkoitus, vaikka siihen menisi koko ihmisikä. Sillä tarkoituksettomuus tekisi meidät hulluiksi. Kun maailmamme on sirpaleina, on meidän vastuulla kasata niistä sirpaleista kaunista mosaiikkia. Kun menetämme ihmisiä, on meidän tehtävämme päästää heistä irti tuntematta itseämme hylätyiksi tai petetyiksi.

On ihmisiä, jotka syntyvät mukanamme. Tai sitten se menee toisinpäin. Ihmisiä, joiden junassa meidän on pakko kulkea, ainakin jonkin matkaa. Tuota ensimmäistä junaa ei kukaan meistä voi valita. Matkustamme siinä ihmisten kanssa, joihin olemme sidotut niin kauan, kuin vain itse haluamme. Voimme koska tahansa hypätä pois, mutta samalla joudumme valitsemaan toisen junan ja toisen määränpään.

Sitten on ihmisiä jotka vierailevat elämässämme vain hetken. Joskus yhden päivän, joskus yhden illan, joskus he vain hipaisevat meitä kevyesti matkallaan jonnekin muualle. Nousemme heidän juniin hetkeksi, vain todetaksemme, ettemme ole edes menossa samaan suuntaan. Pois jäätyämme kiroamme kohtaloamme. Miksi minulle taas kävi näin? Miksei yhteinen matkamme voinut jatkua? Miksei juna voinutkaan vaihtaa määränpäätään?

Tai sitten voimme valita toisen vaihtoehdon. Voimme kulkea omassa junassamme kohti omaa määränpäätämme. Matkalla toivotamme kaikki vieraat tervetulleiksi, joko lyhyeksi tai vaikka pitkäksikin aikaa. Voimme kysellä heidän matkasuunnitelmaansa ja ystävällisesti saattaa heidät pois seuraavan aseman kohdalla, mikäli matka ei heitä miellytä. Meillä ei ole velvoitetta pitää junassamme matkustajia, jotka eivät kunnioita sääntöjämme, vaan haluavat muuttaa niitä. Meidän ei tule pelätä menettää heitä, sillä se on kuitenkin meidän junamme.

Menetyksen pelko on ehkä peloista suurin. Pohjimiltaan siinä on kuitenkin kyse enemmän meistä itsestämme kuin toisesta. Noina musertavan surun hetkinä tunnemme itsemme niin epävarmoiksi, ettemme uskalla päästää irti ihmisistä, jotka vahingoittavat meitä tai jotka eivät ehkä edes halua meitä elämäänsä. Noina hetkinä meidän on kysyttävä itseltämme: Vahingoitanko itseäni enemmän jäämällä tähän kuin lähtemällä pois? Todellinen matka voi alkaa vasta, kun uskallamme päästää irti ja aloittaa alusta. Sillä kaikelle on tarkoitus ja jokainen ihminen vierailee elämässämme antaakseen meille jonkun opetuksen. Auttaakseen meitä löytämään oman tarkoituksemme ja oman määränpäämme, jottemme enää koskaan joutuisi kulkemaan vain vieraina toistemme junissa.