Pitäisi olla nukkumassa. Mutta mieleni on jossain muualla. Mieleni matkustaa muistoissa. Niistä on tullut minulle eräänlainen uni, jota näen hereillä ollessanikin.

Kuuntelin Juha Tapion kappaleen Jotain niin oikeaa. Se vie minut noin neljä vuotta ajassa taaksepäin. Kun aamulla viideltä kurvasin polkupyörällä alas Jorvinmäkeä, jossa tuolloin asuimme. Kuuntelin siinä hetkessä tuon samaisen kappaleen. Aamun usva oli vahvimmillaan ja tiet olivat täysin autiot. Toisella puolella tietä olivat hyvätuloisten kaunialaisten talot. Katselin niitä joka aamu ja mietin, millaista elämäni voisi olla noissa taloissa. Toisaalta minulla oli kaikki hyvin. Minulla oli mukava koti ja ihminen jonka vierestä herätä joka aamu. Ihminen joka odotti minua kotiin tullessani. Tai useimmiten se taisi mennä juuri toisin päin. Tuossa hetkessä aamuviideltä polkiessani töihin tunsin sen. Tunsin kuinka elämässäni oli jotain niin oikeaa.

Myöhemmin olen aina välillä palannut tuohon elämään. Vaikkemme löytäneet toisistamme lopun ikää kestävää onnea, niin tuona hetkenä meillä oli toisemme. Vanhemmiten olen todennut, että onnellisuuden hetkiä voi tarkastella sellaisinaan, ilman että tarvitsisi samaan aikaan tuntea katkeruutta asioista, jotka menivät pieleen. Eihän meillä ollut muuta vaihtoehtoa. Ei meillä ollut työkaluja käsitellä kipeitä tunteitamme satuttamatta toisiamme. Sen ei kuitenkaan pitäisi tahrata onnen hetkien arvoa. Nyt olemme onnellisia omilla tahoillamme, mutta silloin oli meidän vuoromme olla onnellisia yhdessä. Niin yksinkertaista se vain on.

Tulevaisuudesta on vaikeaa haaveilla, kun sitä ei ole vielä tapahtunut. Nykyhetki on hetken päästä menneisyyttä. Niinpä kaikki mitä meille jää, on muistot viime sekunnista, viime viikosta, viime vuodesta ja vuosikymmenistä. Ne ovat meidän omaisuutta, jota kukaan muu ei ehkä tule koskaan ymmärtämään. Ne ovat hetkiä ajassa, jolloin meille tärkeä ihminen istui vierellämme hiljaa hymyillen, kutoen villasukkia. Hetkiä jolloin muistelemme heitä ja mietimme mitä kaikkea meillä olikaan. Hetkiä jolloin iloitsemme, tuntematta surua tai katkeruutta. Hetkiä jolloin voimme hymyillä ja päästää irti kaikesta kaunasta ja vihamielisyydestä. Hetkiä joissa on jotain niin oikeaa.