Maailmankaikkeuden vihan keskipisteessä

On kirkas heinäkuinen ilta ja ajelen kohti unelmiani. Kohti ihmistä, joka kaipaa minua. Tiedän että aamuun mennessä saavutan määränpääni. Yllättäen taivaanrannalle purjehtivat mustat pilvet, kuin merirosvolaivat. Olen joutunut väijytykseen. Pian ne alkavat pommittaa minua rankkasateella ja salamoilla. Ne liittoutuvat tuulen kanssa minua vastaan. Tuulilasinpyyhkimet kiihdyttävät huminaansa kuin tahdin määräävä rumpu orjakaleerissa. Autoni huojuu kotiin palaavan humalaisen lailla. ”Vielä vähän aikaa, niin myrsky tasoittu”, sanon itselleni. Taivas on musta, mutta silti tien vieressä olevat niityt ovat niin kauniita. Tunnen koko maailmankaikkeuden vihan kohdistettuna minuun. Itse en tätä sotaa julistanut, enkä aio sitä ensimmäisenä lopettaa. Rakkaimpani kuva sydäntäni vasten jatkan tätä taistelua loppuun asti. Näkyvyys katoaa ja palaa takaisin. Leikkiikö joku valoilla? Pimeys pääsee lopulta voitolle, enkä kykene havaitsemaan tietä. Viimeinen asia jonka näen, on kaksi kirkasta valoa. Kaikki unelmat eivät taida sittenkään olla tavoittelemisen arvoisia, eivätkä kaikki sodat pääty rauhaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s